8.3 Emilille

Mitä sää siin viä seisot?
Ulos ny,
avaa jo ovi,
mullo kauhia kiiru kovi!

Hihna kireel, käsi ojos
nelivedol kuano ja niska samas sojos.

Kuka o käyny??!
Minu tolppa!!!

Iso nuusku,
piän puusku.
Koive nosto,
koira liru keltane kosto.

Vapaure filosofiast, luku 4

Mää nojaa mukavast tualis ja laita silmäk kii.

Mää kuuntele sirinät, sirkutust ja pörinät ja

hymyile ko ajattele kuulevani lintui lentämisest tuleva ääne.

Iskevä kobra nopeudel mää avaa silmä-

mut kaik näyttää samalt ko äskenki.

Mää nojaa taas, enkä luavuta. Mää ole se,

ketä koittaa saad mailma kii olemattomuurest.

näilt paikkeilt

Olenk mää täs?

Mää tunne lakana seläs

ja peito varpais.

Ko mää avaa silmät, mää nää kato

– ja verhot

mut kui mää sit seiso?

Henkitänk mää viä?

Ilma kulkee sisää jos mää vedä

ja ulos jos mää puhalla,

mut ei siit mitää hyätyy o.

Mää oo koko aja henkästyksis.

Sydänt ei tarvi ettii-

se hakkaa ko seppä pajasas.

Mää ole jo takasi sänkys enne ko huamaan,

et mu kädet ja jalat o hakenu vauva viäree

ja antanu sil rinna suuhu

ja mää miäti

voiks ihmine alkaa lypsää hapant jukurttii.