8.3 Emilille

Mitä sää siin viä seisot?
Ulos ny,
avaa jo ovi,
mullo kauhia kiiru kovi!

Hihna kireel, käsi ojos
nelivedol kuano ja niska samas sojos.

Kuka o käyny??!
Minu tolppa!!!

Iso nuusku,
piän puusku.
Koive nosto,
koira liru keltane kosto.

Onkmul jumalaa?

Mikä se o?

Taivaa isä? Kuimää ottasi jonku partajäärä posmittaa mua komennoil-
voiha mää men armeijaa jos mää semmost kaipaa.

Maaäiti? Oravat loikkis olkapäil, kasvit versos helmoist ja
raikas vesi pisarois palmikoitte päist.
Se silittäs mua hiuksist ja korjais, mitä o rikki menny.

Mut oliha mul jo äiti – oli sillo ko mää oli laps ja ov viäläki.
Kai mää ny aikune ihminen hetke itekki pärjää.

Ja jos mää ittelleni jumalan ota,
ni miks mää valittisi jotai täst mailmast.
Eiksen pitäs selittää jotai siit tuntemattomast?

Jos mää tahro tiätää millai kukka tuaksuu,
ni mää sitä haista.
Jos mua kiinnostaa se väri tai muato,
mää kääntele sitä valos ja kattele sitä silmilläni.

Mut jos mää tahro tiätää, miks mää ilahru ko mu miäs tua mul sellase,
ommu turha jääd sihe sitä kukkaa nuuskii ja tuijottelee.
Sev vastaukse mää löyrä mailmakarta ensimmäiselt ja viimiselt valkoselt läntilt-
minust ihmisest ittestäni.

Siält mää taida kattoo olisko samal sitä jumalaaki.

Vapaure filosofiast, luku 4

Mää nojaa mukavast tualis ja laita silmäk kii.

Mää kuuntele sirinät, sirkutust ja pörinät ja

hymyile ko ajattele kuulevani lintui lentämisest tuleva ääne.

Iskevä kobra nopeudel mää avaa silmä-

mut kaik näyttää samalt ko äskenki.

Mää nojaa taas, enkä luavuta. Mää ole se,

ketä koittaa saad mailma kii olemattomuurest.