Mää ole syäjätär

Mää istu bussis penkil tavallise näkösen.
Mää raahaa kauppakassei käsivarret pitkin.
Mu laps kiukuttelee ko ei se saa jäätelöö
ja mää tiuski sil väsyneen ja vihasen räntäsateest,
ressist, kylmäst ja näläst.

Mää mulkoile pahast etuilevii, liikahajuvesisii,
rumii, tavallise näkösii, opiskelijoit, humalaisii,
koirii, lastevvaunui, näyteikkunoit, itteeni.
Mu lähel hyvä tuuli happanee
ja vauvat alkaa itkee.

Mää luule putoovani katuu jossemmää
saa kirkuu täysil kaikkii tuntemiini kirosanoi.
Mut emmää jaks huutaa
ja niim mää ala pudot.

Mää leiju ko kuallu lehti alaspäi
iha ko olisin syäny oma sialuni.

Harhoi

Täsä yhten päivän mu teki miäli hypät vähä auto al. Iha vaa et näkis, onk tää harha täyrelline. Mää oli viättäny iltapäiväni kirjaa lukemal ja myäntää täytyy, et väsytti pikkase.

Kotitehtäväks piti miättii, et mitä jos mailma ei olkaa torelline. Jos se onki vaa mu miälikuvitust.

Ei kuulkaa ny. En tykänny.

Sehä tarkottas et mää ole joku urpo mulkku ketä o miälikuvitellu näinki sontase systeemi ja sit viä yhre opettajajätkä vittuilee ittelles siittä.  Ja kui varte? Onk mul siä henkimailmas nii tylsää? Oonkmää niinku siänis tai jotai?

Ehkä mu iduis oli torajyvii ko mää näit edes suastu miättii. Ihan pakko men peili ääree kattoo et näytänks mää kipeelt. Iha normaali possupunane naama ja sama pölähtäny ilme ko ain enneki siält luuraa takas. Ja poikittaine arpi nenä al kahdekymmene vuade takaa – polkupyäräkestävä tää illusiooni ainaski o. Mää pääti men nukkuu sama tiä.