28.9.2011

Mää ole ihmees.

Mu ei palel sormet.

Mu ei palel varpaat

mut mu kenkä komehtu

ko mää unohdi viäd se ilmastoituu huaneesee.

Toivottavast mää säily homehtumati

vaikken joka yä haluiskaa ilmastoid.

 

Mää tule tyhjyydest ja hiljasuudest ja pimeydest.

Tääl o nii paljo täyteyt, äänt ja valoo, et mul menee viikkoi ko piänes laatikos,

jost mää vaa välil ravota kant ja nää yhde asia lisää kerral.

 

Auringo paistaes o helppoo,

laitav vaa viiskymppist aurinkorasvaa ja lähde snorklaa muitte turistie sekaa,

kattoo kaloi, ostaa pojal limuu ja jäätelöö.

 

Sadepäivän mää tarttisi henkist suajakerroint.

Sadepäivän mää pesetä pyykkei eurol kilo ja miäti onk siivooja palkkaamine

kahdel ja pualel eurol tunti mätää siirtomaaeurooppalaisuut

vai paikallise taloude tukemist.

 

Kosk mangot maistuu makeemmilt

ja merel o lämmin syli,

mää tee sovitustyät lukemal Sofi Oksase ”Stalini lehmät” .

Siit tulee kurja olo. Ninko syksyl kuuluu ol.

Huamen mää mene taas uimaa!

Kesäpäivä seisaus

Mul on tämmöne keho.
Se o sitkee. Se o hauras.
Mää ole se tyäkalukseni tehny
ja ninko hikipaja pomo mää ota siit kaike irti.
Mää ajattele omistavani se.
Välil mää ajattele olevani se.

Se palvelee mua hyvi.
Se antaa mu käyttöö tunteet ja aistit.
Se laittaa mul laput silmil ja tulpat korvii.
Se tarvii lepoo vaik mul o viä taivas kannateltavan
ja vuaret siirrettävän.
Se tarvii polttoainet, vaik viimenenki murena o syäty
eikä lisää ol tulos.
Se tarvii myätätuntoo, mut tyytyy se myrkkyynki.

Se palaa loppuu
sisältäessää mu kirkkaa, häikäsevä valoni
ja mu musta, sokaiseva ja teräväkyntise pimeyteni.

Se huutaa
ja se huuto on mailmakaikkeure astia.

Onkmul jumalaa?

Mikä se o?

Taivaa isä? Kuimää ottasi jonku partajäärä posmittaa mua komennoil-
voiha mää men armeijaa jos mää semmost kaipaa.

Maaäiti? Oravat loikkis olkapäil, kasvit versos helmoist ja
raikas vesi pisarois palmikoitte päist.
Se silittäs mua hiuksist ja korjais, mitä o rikki menny.

Mut oliha mul jo äiti – oli sillo ko mää oli laps ja ov viäläki.
Kai mää ny aikune ihminen hetke itekki pärjää.

Ja jos mää ittelleni jumalan ota,
ni miks mää valittisi jotai täst mailmast.
Eiksen pitäs selittää jotai siit tuntemattomast?

Jos mää tahro tiätää millai kukka tuaksuu,
ni mää sitä haista.
Jos mua kiinnostaa se väri tai muato,
mää kääntele sitä valos ja kattele sitä silmilläni.

Mut jos mää tahro tiätää, miks mää ilahru ko mu miäs tua mul sellase,
ommu turha jääd sihe sitä kukkaa nuuskii ja tuijottelee.
Sev vastaukse mää löyrä mailmakarta ensimmäiselt ja viimiselt valkoselt läntilt-
minust ihmisest ittestäni.

Siält mää taida kattoo olisko samal sitä jumalaaki.

Voik elämä ylityästää?

Voike elämä ylityästää niinko maalaukse?

Änkee se vaa tukkoo nii, et se lakkaa henkittämäst.

Lopettaa se lirisemäst, kuahumast ja solisemast.

Vähä se vaa vaahtoo pinnalt ninko pihaoja eikä pohjaa tahdo sorkkii tikulkaa

ko pelkää mädä kanamuna hajuu ja pinnal nousevii raatoi.

Siin sit ihmettelee et onkmu elämä akvarelli vai oikee öljyfärityä.

Et otankmää vet ja siäne vai

tärpättii ja veitte.

Entä jos mää riko se paperi tai kankaa, kui mun sit käy?

Must näkyy läpi.

Harhoi

Täsä yhten päivän mu teki miäli hypät vähä auto al. Iha vaa et näkis, onk tää harha täyrelline. Mää oli viättäny iltapäiväni kirjaa lukemal ja myäntää täytyy, et väsytti pikkase.

Kotitehtäväks piti miättii, et mitä jos mailma ei olkaa torelline. Jos se onki vaa mu miälikuvitust.

Ei kuulkaa ny. En tykänny.

Sehä tarkottas et mää ole joku urpo mulkku ketä o miälikuvitellu näinki sontase systeemi ja sit viä yhre opettajajätkä vittuilee ittelles siittä.  Ja kui varte? Onk mul siä henkimailmas nii tylsää? Oonkmää niinku siänis tai jotai?

Ehkä mu iduis oli torajyvii ko mää näit edes suastu miättii. Ihan pakko men peili ääree kattoo et näytänks mää kipeelt. Iha normaali possupunane naama ja sama pölähtäny ilme ko ain enneki siält luuraa takas. Ja poikittaine arpi nenä al kahdekymmene vuade takaa – polkupyäräkestävä tää illusiooni ainaski o. Mää pääti men nukkuu sama tiä.

Pöytä

Hiano pöytä.

Täm pöydä ääres mää istui ko se sano tahtovas lapse.

Täm pöydä päärys

o se lapse paukuttamat haarukajäljet.

Maali o reikie kohralt kuprul.

Mää pyhje se kosteel rätil

ja ajattele, et tätä pöytää ei hiot ikin.

Roskaa silmäs

Sans sää mul.

Sans sää mul ko oot nii viksu, et kui mää näje to pöydä.

”Ko et oo sokee” ei sit käy, eikä ”Ko sullo silmät”.

Mää luule, et silmät o täs sivuosas. Ei se pöytä siä silmäs oo, ei se edes mahtus.

Jos mää koske sihe, ei se mun käre läpi men aivoihi.

Eikä se ol siä aivoiskaa misää vaihees,

vaik mää osaa pöyrä kuva sin aatel.

Heti ko sanot:

”Pöytä!”

ni mää nää miälesäni semmose vaikkei huanees olis yhtäkää.

Millai semmone o mahrollist?

Ja jos mää nää pöydä pelkäst sanast, ni

mist mää voi ol varma ettei tota keittiö arpist pöytääki ol joku vaa sanonu mul tohe?

Vapaure filosofiast, luku 4

Mää nojaa mukavast tualis ja laita silmäk kii.

Mää kuuntele sirinät, sirkutust ja pörinät ja

hymyile ko ajattele kuulevani lintui lentämisest tuleva ääne.

Iskevä kobra nopeudel mää avaa silmä-

mut kaik näyttää samalt ko äskenki.

Mää nojaa taas, enkä luavuta. Mää ole se,

ketä koittaa saad mailma kii olemattomuurest.

Vapauden filosofiaa, luku 2

Kui mää lainkaa tääl olenkaa, olenkmää ihmine vai apina –
miältäk vai materiaa
se minu olemise laatu?
Saankmä itte päättää, josko mää juakse, lennä
vai kaadu?
Mää tahdo erottautuu mailmast
ja mää tahro et se ottaa mu sylii,
istuttaa mu polvel ja kertoo kui vaste mää tääl ole.

näilt paikkeilt

Olenk mää täs?

Mää tunne lakana seläs

ja peito varpais.

Ko mää avaa silmät, mää nää kato

– ja verhot

mut kui mää sit seiso?

Henkitänk mää viä?

Ilma kulkee sisää jos mää vedä

ja ulos jos mää puhalla,

mut ei siit mitää hyätyy o.

Mää oo koko aja henkästyksis.

Sydänt ei tarvi ettii-

se hakkaa ko seppä pajasas.

Mää ole jo takasi sänkys enne ko huamaan,

et mu kädet ja jalat o hakenu vauva viäree

ja antanu sil rinna suuhu

ja mää miäti

voiks ihmine alkaa lypsää hapant jukurttii.