Pöytä

Hiano pöytä.

Täm pöydä ääres mää istui ko se sano tahtovas lapse.

Täm pöydä päärys

o se lapse paukuttamat haarukajäljet.

Maali o reikie kohralt kuprul.

Mää pyhje se kosteel rätil

ja ajattele, et tätä pöytää ei hiot ikin.

Keskustelui

-Tykkääksää äiti minust?

-Kyl vaa, lapseni. Kauhiast tykkään.

-Tykkääksää avatuutee asti?

-No ainaki.

-Entäs toisee avaruutee niinku Senkun äiti?

-Ai onk semmonenki? No kyl sit sinnekki.

-Näinkö paljo? Piäni näyttää sormil kymmenii mont peräkkäi.

-Enämpi. Jos mää ala tollai näyttää kui paljo mää sust tykkää,

menee siin sit loppuelämä sormii räpsytelles.

-Ai no hyvä. Saankmää pitsaa äiti?

näilt paikkeilt

Olenk mää täs?

Mää tunne lakana seläs

ja peito varpais.

Ko mää avaa silmät, mää nää kato

– ja verhot

mut kui mää sit seiso?

Henkitänk mää viä?

Ilma kulkee sisää jos mää vedä

ja ulos jos mää puhalla,

mut ei siit mitää hyätyy o.

Mää oo koko aja henkästyksis.

Sydänt ei tarvi ettii-

se hakkaa ko seppä pajasas.

Mää ole jo takasi sänkys enne ko huamaan,

et mu kädet ja jalat o hakenu vauva viäree

ja antanu sil rinna suuhu

ja mää miäti

voiks ihmine alkaa lypsää hapant jukurttii.