Onkmul jumalaa?

Mikä se o?

Taivaa isä? Kuimää ottasi jonku partajäärä posmittaa mua komennoil-
voiha mää men armeijaa jos mää semmost kaipaa.

Maaäiti? Oravat loikkis olkapäil, kasvit versos helmoist ja
raikas vesi pisarois palmikoitte päist.
Se silittäs mua hiuksist ja korjais, mitä o rikki menny.

Mut oliha mul jo äiti – oli sillo ko mää oli laps ja ov viäläki.
Kai mää ny aikune ihminen hetke itekki pärjää.

Ja jos mää ittelleni jumalan ota,
ni miks mää valittisi jotai täst mailmast.
Eiksen pitäs selittää jotai siit tuntemattomast?

Jos mää tahro tiätää millai kukka tuaksuu,
ni mää sitä haista.
Jos mua kiinnostaa se väri tai muato,
mää kääntele sitä valos ja kattele sitä silmilläni.

Mut jos mää tahro tiätää, miks mää ilahru ko mu miäs tua mul sellase,
ommu turha jääd sihe sitä kukkaa nuuskii ja tuijottelee.
Sev vastaukse mää löyrä mailmakarta ensimmäiselt ja viimiselt valkoselt läntilt-
minust ihmisest ittestäni.

Siält mää taida kattoo olisko samal sitä jumalaaki.

Voik elämä ylityästää?

Voike elämä ylityästää niinko maalaukse?

Änkee se vaa tukkoo nii, et se lakkaa henkittämäst.

Lopettaa se lirisemäst, kuahumast ja solisemast.

Vähä se vaa vaahtoo pinnalt ninko pihaoja eikä pohjaa tahdo sorkkii tikulkaa

ko pelkää mädä kanamuna hajuu ja pinnal nousevii raatoi.

Siin sit ihmettelee et onkmu elämä akvarelli vai oikee öljyfärityä.

Et otankmää vet ja siäne vai

tärpättii ja veitte.

Entä jos mää riko se paperi tai kankaa, kui mun sit käy?

Must näkyy läpi.

Harhoi

Täsä yhten päivän mu teki miäli hypät vähä auto al. Iha vaa et näkis, onk tää harha täyrelline. Mää oli viättäny iltapäiväni kirjaa lukemal ja myäntää täytyy, et väsytti pikkase.

Kotitehtäväks piti miättii, et mitä jos mailma ei olkaa torelline. Jos se onki vaa mu miälikuvitust.

Ei kuulkaa ny. En tykänny.

Sehä tarkottas et mää ole joku urpo mulkku ketä o miälikuvitellu näinki sontase systeemi ja sit viä yhre opettajajätkä vittuilee ittelles siittä.  Ja kui varte? Onk mul siä henkimailmas nii tylsää? Oonkmää niinku siänis tai jotai?

Ehkä mu iduis oli torajyvii ko mää näit edes suastu miättii. Ihan pakko men peili ääree kattoo et näytänks mää kipeelt. Iha normaali possupunane naama ja sama pölähtäny ilme ko ain enneki siält luuraa takas. Ja poikittaine arpi nenä al kahdekymmene vuade takaa – polkupyäräkestävä tää illusiooni ainaski o. Mää pääti men nukkuu sama tiä.

Pöytä

Hiano pöytä.

Täm pöydä ääres mää istui ko se sano tahtovas lapse.

Täm pöydä päärys

o se lapse paukuttamat haarukajäljet.

Maali o reikie kohralt kuprul.

Mää pyhje se kosteel rätil

ja ajattele, et tätä pöytää ei hiot ikin.

Roskaa silmäs

Sans sää mul.

Sans sää mul ko oot nii viksu, et kui mää näje to pöydä.

”Ko et oo sokee” ei sit käy, eikä ”Ko sullo silmät”.

Mää luule, et silmät o täs sivuosas. Ei se pöytä siä silmäs oo, ei se edes mahtus.

Jos mää koske sihe, ei se mun käre läpi men aivoihi.

Eikä se ol siä aivoiskaa misää vaihees,

vaik mää osaa pöyrä kuva sin aatel.

Heti ko sanot:

”Pöytä!”

ni mää nää miälesäni semmose vaikkei huanees olis yhtäkää.

Millai semmone o mahrollist?

Ja jos mää nää pöydä pelkäst sanast, ni

mist mää voi ol varma ettei tota keittiö arpist pöytääki ol joku vaa sanonu mul tohe?

Vapaure filosofiast, luku 4

Mää nojaa mukavast tualis ja laita silmäk kii.

Mää kuuntele sirinät, sirkutust ja pörinät ja

hymyile ko ajattele kuulevani lintui lentämisest tuleva ääne.

Iskevä kobra nopeudel mää avaa silmä-

mut kaik näyttää samalt ko äskenki.

Mää nojaa taas, enkä luavuta. Mää ole se,

ketä koittaa saad mailma kii olemattomuurest.

Keskustelui

-Tykkääksää äiti minust?

-Kyl vaa, lapseni. Kauhiast tykkään.

-Tykkääksää avatuutee asti?

-No ainaki.

-Entäs toisee avaruutee niinku Senkun äiti?

-Ai onk semmonenki? No kyl sit sinnekki.

-Näinkö paljo? Piäni näyttää sormil kymmenii mont peräkkäi.

-Enämpi. Jos mää ala tollai näyttää kui paljo mää sust tykkää,

menee siin sit loppuelämä sormii räpsytelles.

-Ai no hyvä. Saankmää pitsaa äiti?

AnuElinal Ja Ernol, onnee hääpäivän :)

Ols sää siin

ni mää ole täs.

Tarpeeks lähel pirel toisiamme kärest,

kuuloetäisyyrel sillonki,

ko jompikumpi sanoo:

”Rakastan”

joskus vähä liika hiljaa.

Mahrutetaa sihe sit

yks mailmakaikkeus,

mis kumpiki muistaa oma ittes

ja ehkä senki mihi o menos.

Katotaa hymyille viäres ko toine sukeltaa sihe.

Mennää pommil hypäte peräs.

Vapauden filosofiaa, luku 2

Kui mää lainkaa tääl olenkaa, olenkmää ihmine vai apina –
miältäk vai materiaa
se minu olemise laatu?
Saankmä itte päättää, josko mää juakse, lennä
vai kaadu?
Mää tahdo erottautuu mailmast
ja mää tahro et se ottaa mu sylii,
istuttaa mu polvel ja kertoo kui vaste mää tääl ole.

Äänestinkmää vääri?

Äänestinkmää vääri?

Mää näi isov vaiva kyl-

mää hai kamala määrä tiatoo.

Mää yriti ymmärtää poliittisii kysymyksii ja mää kuunteli ja ihmetteli ko ne kuahu.

Joku tahto heittää ulos kaikki maahamuuttajat.

Toine olis ottanu sisää neki ko olis ollu menos muual.

Tasavero vai prokressiivine? Enempi veroi vai veroale? Yrivvoimaa vai tuuliviirei?

Kaik ne hymyilee kovi mairein ja sanoo hoitavas mu etuani seuraavat neljä vuat. Mist mää näist tiärä?

Sit mää löyrä!!

Se tahtoo kans pelastaa mailma ja kattoo et eläimil ja ihmisil o hyvi.

Se o puhras ja tykkää et ympärilki o.

Se ei ol vaaliliitos eikä pualuees ol ketää

Edes suhteellisel vaalitaval mää en vahinkos äänest ketää muut.

Mää äänestä ja ole innoissani

Nym  muuttuu mailma!

Mun ehrokas saa 126 äänt.